Viime viikon retrospektiivissä tutustuimme ohjaajamme ehdotuksesta Mad, sad, glad -menetelmään. Kirjoitimme virtuaaliselle taululle värikoodattuja muistilappuja kolmessa eri värissä ja sitten keskustelimme niistä.
Menetelmän plussana oli virtuaalisuuden mahdollistama anonymiteetti ja se, että valmis pohja tarjosi struktuuria keskusteluun. Itse ainakin tunsin positiivista painetta kirjoittaa jokaiseen kohtaan ainakin yksi lappu. Lappuja tulikin hyvä määrä, ja niitä ilmeni tasaisesti joka kohtaan. Keskustelu poukkoili jonkin verran eikä varsinaisia päätöksiä lyöty lukkoon, mutta tärkeitä asioita saatiin pöydälle.
Osa esiin nostetuista kysymyksistä oli sellaisia, joita olin itsekin ajatellut aiemmin, ja joitakin sellaisia, joita en ollut tullut miettineeksi. Menetelmä oli rakentava ja siinä oli suhteellisen helppo nostaa esiin askarruttavia tai harmittavia asioita ilman, että syyttävä sormi kohdistui erityisesti keneenkään yksittäiseen ryhmän jäseneen.
Menetelmän miinuspuoleksi koin sanan "mad" voimakkuuden. Ymmärrän, että riimittely on hauskaa, mutta ehkä jonkin vähän rakentavamman sanan ympärille olisi ollut vielä helpompi koota asioita. Lisäksi aloittelevan tiimin kanssa tuntui, että retrospektiiviin olisi helposti käytetty enemmänkin aikaa, ja toisaalta retrospektiivin ja seuraavan sprintin suunnittelun välinen raja oli liukuva. Kokeneempi tiimi olisi ehkä osannut strukturoida puhettaan vielä paremmin.